Kevättauko, tiematka

Road trippimme on tullut tiensä päähän, ja nyt on aika kertoa parhaat palat matkan varrelta. Reissu oli antoisa ja ainakin minun odotukseni ylittyivät sen suhteen, kuinka paljon ehdittiin nähdä. Valtaosa ajasta tietenkin meni autossa istumiseen, mutta koska sitä osasi odottaa ja asennoitua pitkäpinnaisesti, emme kohdanneet kummempia konflikteja tai kiukkukohtauksia. Istumisen puuduttavuutta helpotti sopivin väliajoin tehdyt kahvi-, bensa-, vessa-, ruoka- ja kuskinvaihtotauot sekä musiikki ja yleinen höpöttely. Täytynee varoittaa, että luvassa on piiiitkä raportti ja kuvakollaasi. 

Heta kertoikin jo meidän alku-urakasta, jonka päätteeksi pääsimme motelliin nukkumaan tien päällä vietetyn noin 30 tunnin jälkeen. Olimme päätyneet melko stereotyyppiseen amerikkalaiseen tienvarsimotelliin 20 kilometriä Phoenixista länteen, jossa emme nähneet juuri muita ihmisiä, ja parkissakin oli automme lisäksi vain pari rekkaa ja lava-autoa. Koska päivälle oli tiedossa nelisen tuntia ajoa, teimme Phoenixiin lyhykäisen päivätutustumisen jatkaaksemme matkaa kauniiksi kehutulla Coconinon kansallispuiston läpi menevällä tiellä kohti pääkohdettamme Grand Canyonia. Tarkoitus oli päästä ajelemaan kaunista maisemareittiä ennen pimeän tuloa, mutta emme ehtineetkään ajoissa, vaan pimeä tuli melko tarkalleen siinä vaiheessa, kun vuoristo-aavikkomaisema muuttui metsämaastoksi. Ajovaloista näimme toki sen verran, että olimme tulleet melko kotoisan näköiseen mäntymetsään, mutta toisaalta myös pelottavan jännittävälle tuntemattomalle mökkitielle, sekä välkehtivät peuran/kauriin tai jonkun elukan silmät. Mitä ilmeisimmin olimme lähteneet samalla kohoamaan jonkin verran merenpinnan yläpuolelle, sillä auton lämpömittari alkoi putoamaan 70 Farenheitista kohti 37:aa (0C), eikä mennyt aikaakaan, kun bongasimme tien varrelta kymmenien senttien lumikinoksia. Loppumatka menikin sitten tätä luonnonilmiötä ihmetellessä toivoen, että tiellä ei ole jäätä, koska meillä ei ollut talvirenkaita. Olimme ihan Suomifiiliksissä, mikä johtunee siitä, ettemme tosiaan nähneet pimeällä tiellä muuta kuin männyt ja lunta. Paikka olisi varmasti näkemisen arvoinen päivänvalossa. Kansallispuiston pohjoisosassa sijaitseva yöpaikkamme Flagstaffin pikkukaupunki näytti himmeissä katuvaloissa, tihkusateessa ja pienten lumikasojen laikuttamana ihan marraskuiselta kotimaaltamme. Emme arvanneet aamulla vajaa 400 kilometriä etelämpänä, että t-paitojen ja shortsien sijaan tarvimmekin tuulipuvut yllemme.

Saavuimme Flagstaffiin myöhään illalla. Se vaikutti sympaattiselta pieneltä paikalta kuuluisan Route 66:n varrella, mutta meillä ei ollut malttia jäädä pidemmäksi aikaa tutustumaan historiallisiin kuppiloihin ja liikkeisiin, vaan tehokkaiden yöunien jälkeen lähdimme heti valloittamaan Grand Canyonia, jonne oli puolentoista tunnin ajo. Edellisen illan ruokakauppakäynnin ansiosta automme oli täyteen lastattu eväitä, joten olimme valmiita ulkoilupäivään. Järkytys oli suuri, kun kanjonin laidalla vastassamme oli valkea sumuseinä, jonka läpi ei nähnyt muutamaa kymmentä metriä pidemmälle. Olimme huolissamme, mutta turhaan, sillä laskeutuessamme kanjonia pitkin sumu alkoi hälvetä ja mitä huikeimmat maisemat avautuivat kauas kaukaisuuteen. Menimme itäpuolella kulkevaa suosittua Cedar Ridge -polkua alas ja takaisin ylös, emmekä olisi halunneet lähteä pois, mutta pikku hiljaa alkoi taas tulla pimeä ja halusimme katsastaa nopeasti autolla vielä länsipuolen kanjonista. Se ajelu osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä jouduimme tietöiden aiheuttamaan kiertotie-sokkeloon Grand Canyon -kylässä, josta emme osanneet helpolla suunnistaa edes takaisin lähtöpaikkaan. Niinpä lopulta päästyämme reitille kohti seuraavaa yöpaikkaa olimme taas pimeällä maisemareitillä miettien, miksei aurinko voisi paistaa täällä yötä myöten.

Maisemia riitti kuitenkin seuraavaksikin päiväksi. Koska Grand Canyonin välittömästä läheisyydestä majoitukset maksavat maltaita emmekä myöskään halunneet ajaa samaan suuntaan mistä olimme jo tulleet, päädyimme varaamaan edullisen Airbnb-majoituksen 7000 asukkaan Pagen kaupungista. Olimme taas perillä vasta myöhään illalla, ja kävimme suoraan nukkumaan suunniteltuamme suunnilleen seuraavan päivän ohjelman. Aamulla lähdimme sitten toteuttamaan suunnitelmaa, eli ajoimme tunnetulle nähtävyydelle Horseshoe Bendille, minkä jälkeen suuntasimme Antilope Canyonille, johon olimme varanneet Airbnb-isäntämme suosituksesta etukäteen opaskierroksen. Sen jälkeen ajoimme vielä Powell-järvelle katselemaan näkymiä ja ihmettelemään, miten voi olla niin hiljaista. Autoeväät takasivat jouhevan ja nopean ruokailun ajelun lomassa, ja pääsimmekin fiilistelemään auringonlaskua Navajo-sillalle matkamme varrella kohti seuraavaa etappia Las Vegasia.

Meillä meni koko matkan ajan päivien rytmi niin, että saavuimme määränpäähän niin myöhään (23-01) ja väsyneenä, että oli pakko antaa nukkumiselle aikaa aamuun, jonka johdosta taas päiväohjelmat alkoivat suhteelliseen myöhään (11-13), mikä taas johti siihen, että ajettiin yötä myöten seuraavaan paikkaan jne. Kierre oli valmis heti ensimmäisestä päivästä alkaen, eikä Las Vegasiin saapuminen ollut poikkeus, joten vaikka vietimme siellä kaksi yötä, jaksoimme lähteä katsomaan yöelämää vasta toisena iltana. Vegas näyttäytyi meille jättimäisen ruotsinlaivan kaltaisena buffet-, kasino- ja huvittelupaikkana. Ihan hauska oli käydä, mutta ei jäänyt erityistä kaipuuta, vaikkemme Venetsian ja Pariisin kautta New Yorkiin asti talsittuamme löytäneetkään baaria, jossa voisi tanssia vaan päädyimme suhteellisen ajoissa bussilla hotelliin tyytyväisenä nukkumaan.

Las Vegas oli kaukaisin kohteemme, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkona oli aika ottaa suunta kohti Texasia, mutta emme olleet vielä suunnitelleet paluumatkan välipysähdyksiä kovinkaan syvällisesti. Koska pieni pala sydäntä jäi Arizonan maille Pageen ja erityisesti Grand Canyonille, päätimme palata katsomaan, olisiko säätila kirkastunut suurella kanjonilla. No eipä ollut, kun lunta tuli ku missäkin Napapiirillä, tiet olivat paikoin sohjossa, paikoin jäässä, eteen ei nähnyt sitä vähääkään mitä ensimmäisellä kerralla ja polut olivat suljettu huonon sään vuoksi. Hukkasimme tavallaan yhden päivän tuiskun vuoksi, sillä välimatka Grand Canyonilta minne tahansa on pitkä, ja valitsimme edellisen yöpaikan sen mukaan, että siitä olisi mahdollisimman kätevä ajaa kanjonille, ja nyt meillä tuli yhteensä parin tunnin ajo katsomaan lumisadetta ja takaisin. Mutta ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin kohti kotia.

Menimme Albuquerqueen, koska lähimailla oikeaan suuntaan menevillä teillä ei ollut muitakaan kiinnostavan oloisia paikkoja. Yövyimme, teimme lyhyen omatoimisen kierroksen Breaking Bad -sarjan kuvauspaikoille ja lähdimme posottamaan 11 tunnin päässä odottavaa San Antoniota, sillä tälläkään välillä ei ollut vierailukohteita ainakaan tiedossamme tai näköpiirissämme. Olimme innoissamme loman päättäjäisistä lähikaupungissamme, sillä sitä oli kehuttu meille paljon, ja siitä olisi enää kolmen tunnin matka Houstoniin, mikä ei tunnu enää missään päiväkausia ja tuntikaupalla kestäneen ajamisen jälkeen. Tapamme mukaan varasimme yösijan samana päivänä jossain välissä kun nettiyhteys pelasi jossain pysähdyspaikalla. 

Yllätys oli suuri, kun yhdeltätoista illalla motellille saapuessamme sekavan tai häiriintyneen oloinen respan nainen kertoi, ettei meille ole huonetta, tai saattaa ehkä olla, mutta siellä on sotkuista, joten joudumme odottamaan noin tunnin. Meidän lisäksi samassa tilanteessa oli joku amerikkalainen pariskunta, ja odotellessamme autoissamme he kertoivat, että tällainen on halpojen motellien tyylistä toimintaa. Hassua ja onnekasta, että meidän kohdalle tämä sattui vasta matkan loppuvaiheessa, sillä kaikki motellimme ovat olleet juuri niitä halvimpia. Autosta katsottuna meininki motellin pihalla oli jotenkin sekavaa ja poliisiautokin kävi pihalla hetken päivystämässä, ja hetken kuluttua toinen motellin työntekijä tuli kertomaan meille, että huoneemme ei ole kunnossa vaan se kaipaa remonttia. Kun kysyimme, että miten niin ja sanoimme, ettei näin voi toimia, hän sanoi menevänsä vielä tarkistamaan olisiko huonetta sittenkin. Olimme jo odotellessamme soittaneet Bookingiin, jonka kautta varaus oli tehty, ja he etsivät meille toisen majapaikan ja lupasivat hyvityksen hinnan erotuksesta. Uusi majapaikka oli kuitenkin päinvastaisessa suunnassa määränpäästämme ja puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Emme enää olleet kovin houkuttuneita jäämään ottamaan selvää, millainen huone meille ehkä saataisiin kyhättyä aamuun mennessä, mutta emme halunneet myöskään ajaa väärään suuntaan niin pitkään. Päätimme kokeilla onneamme ja ajaa puolitoista tuntia San Antonioon, josko siellä olisi vapaita majapaikkoja, mutta koska Bookingin asiakaspalvelija sanoi heidän tarjoamansa vaihtoehdon olevan ainoa vapaa lähimailla eivätkä muutamat epätoivoiset soittelutkaan eri motelleihin tuottaneet tulosta, päätimme ottaa loppukirin ja ajaa koko yö niin ku Roy Orbison kottiin asti. Ajelua tulikin siis 11 tunnin sijaan joku 16 tuntia, mutta päästiin kuudelta aamulla omiin sänkyihin ja herätessä omaan suihkuun ja oman puurokattilan ääreen, mikä oli kyllä paras mahdollinen ratkaisu ja päätös tieretkelle.  

Henriikka