Levoton suurkaupunki?

Tämän viikon tapahtumat eivät ole olleet hääppöisiä minun osaltani, sillä olen ollut mahataudissa alkuviikon, ja loppuviikkokin on mennyt aika lailla toipuessa siitä. Heta sentään pääsi shoppailemaan yhteen kuuluisan halvoista Outlet-keskuksista, ja hän viettikin reissullaan koko päivän. Tuolloin osasin odottaa Hetaa kotiin vasta joskus myöhään illalla, mutta seuraavana iltana, kun hän tuli lentopallotreeneistä kotiin puoli tuntia normaalia myöhempään, kerkesin jo sinä aikana miettiä, mitä on voinut sattua pahamaineisella metroreitillämme. Meillä ei edelleenkään ole ollut paikallisia puhelinliittymiä tähän päivään asti, joten käytännössä olemme olleet tavoitettavissa vain kotona ja koulussa. Ajattelin tässä nyt siis kertoa vähän turvallisuuteen liittyvistä asioista, joihin olemme täällä törmänneet tai jotka muuten mietityttävät meitä.

No, tuona iltana Heta tuli ihan ehjin nahoin kotiin, joskin joku pöpi oli heittänyt metrossa limsapullon Hetaa kohti, kun Heta ei ollut ottanut hänen tarjoamaansa pehmolelua, ja viivästys kotiintuloajasta (heh) johtui jostain onnettomuudesta kauempana. Heta on saanut osakseen myös syljeskelyä metrossa, ja olen miettinyt johtuvatko nämä selkkaukset siitä, että Heta kulkee monesti myöhempään illalla kuin minä, joka olen viimeistään tunnin-pari aiemmin metrolla menossa kotiin päin ja säästynyt pahimmilta häiriköinneiltä. Voi olla myös sattumaa, ja sekavaa porukkaa näkee tässä kaupungissa mihin aikaan tahansa vuorokaudesta, erityisesti metrossa.

Metrolla matkustamisen jännittävin osio on kuitenkin kävelymatka pysäkiltä kotiin. Asumme kuulemma hyvän ja huonon alueen rajamailla, ja pysäkkimme on selvästi siellä huonolla puolella. Heti, kun metrosta astuu ulos, saa osakseen vähintään kommentteja ja huutelua, jotka yleensä kylläkin vaimenevat sitä mukaa, kun pääsee pysäkin alueelta eteenpäin. Epämääräistä porukkaa riittää kuitenkin matkan varrella. Reittimme menee vilkkaan autotien viertä ja ison alikulun läpi, jossa asustelee kodittomia ihmisiä, ja välillä siellä on paljon porukkaa hengailemassa. Joka kerta kulkuväylällä on vähintään joku ihminen peittoon kääriytyneenä nukkumassa. Olemme nähneet jo lukuisia kertoja, kun tyypit haahuilevat lujaa kulkevien autojen seassa, koputellen valoihin pysähtyneiden autojen ikkunoihin. Saimme heti ensimmäisellä viikolla kuulla, että juuri tässä alikulussa oli ollut pari viikkoa takaperin ammuskelu, ja että kodittomilla ihmisillä voi hyvinkin olla aseet (ja kännykät...). Joka kerta täällä kulkiessa saa olla melko varuillaan ja valppaana. Kun alikulun on saanut ylitettyä, laskeutuu ilmaan helpotuksen tunne, ja sormen voi ottaa pois pippurisumutteen liipasimelta.

Kuten mainittu, käymme viikoittain koulun itsepuolustuskurssilla, jonne osallistuminen oli aluksi puolivitsillä heitetty idea uuden jutun kokeilusta, mutta mitä enemmän täällä ollaan oltu, sitä totisemmalta alkaa homma tuntua. Viimeksi kurssilla opettaja mainitsi ihan ohimennen hänen parhaan ystävänsä tyttären tulleen sidotuksi ja murhatuksi viime tiistaina jonkun jengin/joukon toimesta. Emme saaneet kuulla muita taustatietoja, paitsi että tyttö ei ollut opettajamme houkutteluista huolimatta ryhtynyt opettelemaan itsepuolustustaitoja. Kurssin muut osallistujat ovat myös kertoneet kokemiaan hyökkäys- tai ahdistelutilanteita, joista he ovat onnistuneet pakenemaan, sekä omien ystäviensä hurjia tapauksia. Ei siis mikään ihme, että olemme kovin motivoituneita oppimaan näitä tekniikoita. Välillä kyllä mietimme, pelotellaanko meitä tahallaan, tai yritetäänkö meitä ns. ylisuojella, koska tähän mennessä olemme kokeneet olomme pääosin turvalliseksi, ja kuitenkin haluaisimme tutustua mahdollisimman paljon uusiin ihmisiin ilman ennakkoasenteita. Meitä kun saatetaan varoittaa juttelemasta yhtään kenellekään. Mutta toisaalta parempi katsoa kuin katua. Sitä paitsi itsepuolustuskurssilla on hauskaa. Pakenemistekniikoissa vain aina opetellaan lihasmuistiin jokin vastahyökkäys, kuten esimerkiksi puukkohyökkääjältä otetaan puukko haltuun ja isketään hyökkääjää varmuuden vuoksi muutaman kerran selkään ennen karkuun juoksemista. Jos joskus joudumme Suomessa tositilanteisiin, voikin mennä hätävarjelun liioittelun puolelle ja saamme kai itse syytteet niskaamme.

Tänä aamuna vihdoin saimme paikalliset puhelinliittymät, mikä on paitsi kätevää, myös turvallisempaa. Nyt voimme kulkea aiempaa huolettomammin miettimättä, missä mahtaa olla seuraava ilmainen wifi, jotta pääsemme verkkoon. Kaikki elämän osa-alueet ovat nykyään niin riippuvaisia kännykästä tai netistä, varsinkin uusissa paikoissa liikkuessa. Pitää vain malttaa olla tuijottamatta puhelimen ruutua liikaa metrossa ja kaduilla, sillä itsepuolustuskurssin tärkein oppi on ollut se, että ympäristöstään pitää olla tietoinen eikä saa päästää ketään kosketusetäisyydelle. Maalaisjärjellä pääsee siis pitkälle, joten äitikin voi olla levollisin mielin, kyllä me täällä luovimme turvallisia teitä pitkin.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.